Kas niin! Näin on vierähtänyt kuukauden päivät siitä onnellisesta hetkestä, kun meinasin liukastua Helsinki-Vantaan lentokentän portaikossa. Ah, elämän hienoja hetkiä...
Tässä vaiheessa kiinnostaakin, miltä elämä Suomessa on maistunut - omaan kotiin pyrähdin Lokilla muutama viikko sitten. Tämän kaksiviikkoisen aikana olen saanut aikaiseksi mm. tiskata kerran. En tiedä, johtuuko se hyväntuoksuisesta tiskiaineesta, uudesta sinin tiskiharjastani tai omista rakkaista asioistani, mutta tiskaaminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Eipä sinällään mikään muukaan kotityö. Tiskit alkavat uhkaavasti levitä jo tiskipöydän lisäksi sohvallekin, ja alkavat jo käyttäytyä aggressiivisesti. Tarttis varmaan tehrä jotain – kämppis on selvästi mennyt epäkuntoon ja antanut keittiön levitä käsiin. Pätevää asumisseuraa on nykyään niin vaikea löytää.
Olen ollut vallan innoissani Suomessa elämisestä, eikä riemuani rajoita kuin se fakta, ettei pientä pihamaatani ole kupsutettu syksyllä piikikkäällä vehkeellä. Onneksi sentään lumi on peittänyt tämän pienoisen epäkohdan. Muuten olen kyllä sitä mieltä, että lehdet on hävitettävä.
Eilen viipotin kohti Järvenpään Prismaa ruuhka-aikaan lumituiskussa. Auton kaivaminen lumihangesta olisi näet ollut kovin työlästä, ja ruuhka-aikana liukasteleminen vallan höperöä. Näin ollen tepastelin pitkin auraamattomia jalkakäytäviä, nilkkoja (myös pipoa) myöten lumessa. Kävellessäni rantapuiston läpi en voinut kuin olla äärettömän kiitollinen ja onnellinen, että sain olla juuri siinä.
// Emmi
Ps. Aika kultaa muistot, sanotaan. Tämän kunniaksi (ja sen, että muusini on pikkuhiljaa alkanut jähmettyä takaisin omaan muotoonsa) julkaisenkin nyt sensuroimattoman listan asioista, joita Ghanassa kaipaan:
1. Papasin kana-riisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti