Helppo elämä? (4.11.)

Nyt ollaan päästy elämässä siihen maagiseen pisteeseen, että opinnäytetyö on jätetty esitarkastukseen. Sitä muistaa katkerat ajatuksensa, kun on lukenut pitkin vuotta muiden oppareiden etenemisestä, mutta tässä vaiheessa sitä ymmärtää, että sääliähän siinä olisi pitänyt. Tämä ei ole juhlan paikka, tämä on kriisin paikka.

Joku asiaan vihkiytymätön voisi kuvitella, että tästä se elämä helpottuu. Tällä tavalla ajattelevalla on murot pitkin lattioita, muumit hukassa, kellotapuli tyhjänä ja hissiä ei ole olemassakaan. Mikä tästä elämäntilanteesta tekee helpon? Valaistaanpa asiaa kertomalla tärkeimpiä faktoja opiskelijaelämästä:

1. Kun nukuttaa, saa nukkua. Oli kyse sitten luennosta tai aikaisesta herätyksestä. Ei luento yhtä opiskelijaa kaipaa, kuten vanha sanonta kuuluu. Menee sitten mieluummin virkeänä muutaman tunnin päästä, ja oppiikin jotain! Mitä järkeä mennä paikalle väsyneenä, kun mitään ei saa aikaan? Niinpä.

2. Kela muistaa sinua lahjoituksella, jos olet ollut reipas useimpina aamuina. Tai vastaavasti ollut järkevä ja mennyt kouluun silloin, kun siellä saadaan aikaan suuria asioita. Kela antaa potkuja harvemmin.

3. Olet vastuussa vain itsestäsi ja omasta oppimisestasi. Joskus saat suuren vastuun kertoa kollegallesi päivän luennoista, tenteistä tai ryhmätöistä, mutta muuten et vastaa muille, kuin itsellesi.

4. Sinulla on suhteellisen paljon lomaa, vaikka hyvässä lykyssä tämä "loma" onkin vain opettajien asettama tekosyy suurelle tehtävämäärälle. On kuitenkin täysin oma asiasi, teetkö lomalla mitään näistä tehtävistä, joten voit yhtä hyvin lomailla ja tehdä tehtävät myöhemmin!

5. Sinusta pidetään huolta. Opo muistaa kysellä jos et ole hoitanut asioitasi jämptisti, ja saat opon kanssa asiat kuntoon. Terkkari hoitaa asiat ilmaiseksi, ja kollegat pitävät huolta että olet ajan tasalla siitä, mitä sinun olisi pitänyt tehdä jo viikko sitten. Aina on joku, joka facebookissa muistuttaa meitä haperoita siitä, että tärkeä deadline lähestyy, tai tenttipäivää onkin muutettu! Kuinka käytännöllistä!

6. Työelämän pitäisi ottaa oppia opiskelijoiden ryhmäyttämistekniikoista. Yksi tykypäivä ja pikkujoulut kerran vuodessa eivät luo samanlaista yhteenkuuluvuudentunnetta, kuin opiskelijaelämä. Opiskelijoiden kesken vallitsee syvä yhteenkuuluvuudentunne, yhteisöllisyys ja luottamus. Haalarit sen kertovat.

Sitten koittaa se päivä, kun valmistuu.

Tämä kauhun päivä alkaa olla aina vain lähempänä, vaikka kuinka yrittäisi sitä pakoilla ja asiaa kieltää. Päivän lähestyminen alkaa aiheuttaa pienessä opiskelijassa kriisin: Mitä minun pitäisi tehdä elämälläni? Opiskelijana tämän kysymyksen saattoi välttää vastaamalla, että minun pitäisi valmistua. Siinä se. Nyt tämä ihana tekosyy ei enää kelpaa, vaan kysymykseen tulee etsiä vastaus.

Onko tämä nyt se hetki elämässä, kun pitäisi lähteä ulkomaille? Kun en kerran tehnyt sitä lukion jälkeen, tämä saattaa olla viimeinen tilaisuus. Opintolainan takaisinmaksua voi lykätä vuodella. Lykkäänkö, vai alanko maksaa takaisin heti, niin kuin kunnon kansalainen? Pitäisikö lähteä Jenkkeihin vai Aasiaan? Vai pysytellä Euroopassa? Missä minä haluan asua? Mitä töitä haluan tehdä? Onko tämä ylipäänsä oma alani? Miksei minua kutsuta edes haastatteluihin niihin työpaikkoihin, mihin haluaisin mennä? Pitäisikö ostaa oma asunto? Vai olla vuokralla? En edelleenkään tosin tiedä, missä haluaisin asua? Mistä löytäisi töitä? Miten saan itseni mahtumaan valmistujaismekkoon, kun en haluaisi uuttakaan ostaa? Miksi en vain osaa vastata näihin kysymyksiin ja olla onnellinen?

Miksi en vain voi olla opiskelija..?

// Emmi 23v.

31 Nights In Finland (21.1.)

Kas niin! Näin on vierähtänyt kuukauden päivät siitä onnellisesta hetkestä, kun meinasin liukastua Helsinki-Vantaan lentokentän portaikossa. Ah, elämän hienoja hetkiä...

Tässä vaiheessa kiinnostaakin, miltä elämä Suomessa on maistunut - omaan kotiin pyrähdin Lokilla muutama viikko sitten. Tämän kaksiviikkoisen aikana olen saanut aikaiseksi mm. tiskata kerran. En tiedä, johtuuko se hyväntuoksuisesta tiskiaineesta, uudesta sinin tiskiharjastani tai omista rakkaista asioistani, mutta tiskaaminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Eipä sinällään mikään muukaan kotityö. Tiskit alkavat uhkaavasti levitä jo tiskipöydän lisäksi sohvallekin, ja alkavat jo käyttäytyä aggressiivisesti. Tarttis varmaan tehrä jotain – kämppis on selvästi mennyt epäkuntoon ja antanut keittiön levitä käsiin. Pätevää asumisseuraa on nykyään niin vaikea löytää.

Olen ollut vallan innoissani Suomessa elämisestä, eikä riemuani rajoita kuin se fakta, ettei pientä pihamaatani ole kupsutettu syksyllä piikikkäällä vehkeellä. Onneksi sentään lumi on peittänyt tämän pienoisen epäkohdan. Muuten olen kyllä sitä mieltä, että lehdet on hävitettävä.

Eilen viipotin kohti Järvenpään Prismaa ruuhka-aikaan lumituiskussa. Auton kaivaminen lumihangesta olisi näet ollut kovin työlästä, ja ruuhka-aikana liukasteleminen vallan höperöä. Näin ollen tepastelin pitkin auraamattomia jalkakäytäviä, nilkkoja (myös pipoa) myöten lumessa. Kävellessäni rantapuiston läpi en voinut kuin olla äärettömän kiitollinen ja onnellinen, että sain olla juuri siinä.

// Emmi

Ps. Aika kultaa muistot, sanotaan. Tämän kunniaksi (ja sen, että muusini on pikkuhiljaa alkanut jähmettyä takaisin omaan muotoonsa) julkaisenkin nyt sensuroimattoman listan asioista, joita Ghanassa kaipaan:

1. Papasin kana-riisi.

Matkustamisen riemuja! (4.1.)

Näin takautuvasti voisin hieman muistuttaa teitä, jotka lähdette kuitenkin pian johonkin lämpimään, matkustamisen riemuista.

Lähdimme siis matkaan Asylum Down:in luksusmajoituksestamme paikallista aikaa puoli kymmenen nurkilla. Lentokentällä pääsimme jälleen täyttämään maastalähtökortit, ja tapaamaan viimeistä kertaa ah-niin-iloisia maahanmuuttoviraston tätejä ja setiä! Mikähän idea siinäkin on? Et ole maksanut viisumia, et ole täyttänyt korttia oikein, sinut karkotetaan kotimaahasi senkin lusmu? Sinnehän tässä muutenkin yritetään, hyvänenaika! Yhtä naurettavaa kuin se, että tullessani Viipurista jouduin Lappeenrannassa tullitarkastukseen. Mitähän, jos passi olisi pudonnut kanavaan? Karkotettaisiinko minut Lappeenrantaan? Muusini ei ymmärrä.

Tosiaan, lentomatka oli jälleen mielenkiintoinen. Vieressäni istui Simpsoneista karannut Sarjishemmo, humalassa tietenkin, jolla oli pakottava tarve räpeltää itseään matkan edetessä. Koneessa oli tyhjiä paikkoja vaikka kuinka, mutta näin oli parhaaksi katsottu! Vaihdoin kuitenkin paikkaa heti ruokailun jälkeen.

Kun itkeminen Accran lentokentällä ei tuottanut toivottua tulosta matkalaukkujen suhteen, pääsimme spurttaamaan Rooman lentokentällä puoli kuuden aikaan. Ette voi uskoa, kuinka hyvältä tuntui päästä takaisin Eurooppaan! Selitimme tilanteen ensin yhdelle virkailijalle, joka otti yhteyttä kollegaansa. Kun kollega saapui paikalle, hän alkoi järjestellä matkalaukkujemme etsintäpartiota. Palvelu oli ylipäänsä erittäin ystävällistä, toim. huom. Lontoon lennoista pääsimme eroon nopeasti, kun virkailija repi lippumme. Tätä ei osattu Ghanassa tehdä? Puolentoista tunnin odottelun jälkeen molemmat laukkumme tupsahtivat hihnalle, ja riemu oli rajaton!

Roomassa söimme hyvin, pelasimme sanaristikkopeliä ja katselimme auringonnousua. Kävimme myös pikaisesti ulkona, ja nenäparkani ei ole varmaan vieläkään toipunut siitä järkytyksestä! Siellä oli varsin kylmä.

Puoli kahden nurkilla starttasimme kohti Riikaa. Olin saanut hyvän paikan lentokoneesta, sillä olin ikkunapaikalla EIKÄ vieressäni ollut siipeä! Auringonlasku oli kaunista katseltavaa, mutta ikkunaa vasten nukkuminen oli vähän vilpoista. Air Balticilla ei ollut näyttöjä joissa olisi pyörinyt turvavideo. Sen sijaan lentoemot demostroivat sen meille käytävillä. Kyllä sitä seuratessa oli nykyajan lapsella hauskaa!

Riikassa vaihdoimme vain nopeasti porttia, ja jatkoimme samantien matkaa. Lentokenttä oli oikein hieno, tykkäsin todella paljon.

Helsinki-Vantaalle päästyämme meinasin kaatua jo portaissa, ne kun olivat jäässä. Hämmentävää.

Summa summarum, Järvenpään pikavisiitin ja Hesen ruoan jälkeen pääsin kuin pääsinkin maailmalta takaisin! Ja matkalaukut samaten.

// Emmi & Ellu, hyvin työnsä hoitanut heppu

Kotia kohti (18.12.)

TJ 2.

On ollut paljon mietteissä kirjoitella fiiliksistä, mutta minulla on ollut perustavanlaatuinen ongelma; ei mitään sanottavaa. Tai, no, sanottavaa armasti olisi paljonkin, mutta pieni perunamuusikönttini on mennyt aivan jumiin.

Ajatukset ovat ottaneet ja lähteneet Suomeen jo aikapäiviä sitten. Jos joku sattuu törmäämään; ottakaa koppi! Otan ne mielelläni takaisin.

Ensimmäisenä on tietysti mielessä ruoka. Viimeiset kolme päivää rajussa vatsataudissa olleena katseet kääntyvät jo suomalaisen gourmeen suuntaan. Kuuma peruna onkin, että mitä sitä söisi ensimmäiseksi? Suomi-neidon kamaralle laskeuduttua nälkä on jo varmasti kova. Voiko tehdä toiveita jo limusiinikyytiin? Ruoka olisi varmasti jo kylmää. Voileipiä? Eivät hyvä vaihtoehto myöskäänm rehut nahistuvat. Ja kuolen varmasti jos saan grammaakaan kuituja! Noutoruokaa? Ei malttaisi pysähtyä pupeltamaan. Hesen autokaista olisi kova juttu, mutta mitä jos kuolen lihaan ja rehuihin? Ovat täällä täysin vieras käsite.

Äiti on kuitekin tulossa vastaan lentokentälle. Eiköhän myö jotain keksitä!

// Emmi & Ellu