Palautuspullo

Joku voisi luulla, että limpparin osto olisi helppoa. Suomessa toki, mutta Ghanassa ei.

Jos haluaa ostaa illalla limpparia, täytyy rahan lisäksi rintsikoista kaivaa myös tyhjiä pulloja – ja nimenomaan sitä laatua, mitä tahtoo ostaa. Kauppojen on kuulemma niin vaikea saada pulloja, ellei heillä ole antaa tyhjiä vaihdossa. Kuulostaa epäilyttävältä minusta.

Eilen sen sijaan kävimme meren rannalla, rannalla, jonka piti olla siisti. Toisin kävi. Ranta oli täynnä roskaa, ja sitä lillui vedessäkin suuria määriä. Paikalliset kuulemma käyvät tarpeillaan rantavedessä, ja ainakin osa viemäreistä laskee mereen. Ja tästä kaikesta yritettiin meiltä vielä periä maksua.

Jos Itämeri sekä Accran alainen Atlantti (?) olisivat samaa kokoa, ketään ei kiinnostaisi meidän meriparkamme. Tästä pääsemmekin sujuvasti aiheeseen ilmastonmuutos – yritä nyt tässä pieni suomalainen tehdä muutosta, kun täällä ei kierrätetä kuin vesipusseja. (Täällä siis vettä ostetaan puolen litran muovipusseissa, ei pulloissa, toim. huom.)

Eilen koimme muitakin eksoottisia hetkiä, kun menimme Arjalle syömään. Pasmat menivät täysin sekaisin, kun tv:ssä pyöri CCN, ulkona kuului Afrikan ääneet ja nenän edessä oli lautasellinen makaronilaatikkoa. Mutta tämä täti ei valita, se oli oikein hyvää <3

Ps. Paikallinen aikakäsitys ei ole yllättävä, mutta rasittava – kun sanotaan, että tullaan kotiin iltapäivällä, ei tosiaan silloin olla tulossa. Kun laitetaan viestiä kello seitsemän aikaan, nimeltä mainitsematon Joe-poika Ghanasta ilmoittaa tulevansa pian. Niin, tunnin kuluttua. Ehkä en itsekään ole huomenna harjoittelussani seitsemältä.

Pps. Paikalliset eivät myöskään ymmärrä, että olisi mukavaa, jos he antaisivat infoa harjoittelupaikasta vielä kun olen suomessa. Nimimerk. Katkera suomalainen, jolla ei ole oikeanlaisia kenkiä -89

Ppps. Olen löytänyt ensimmäisen (!!) asian, jota tulen Ghanasta kaipaamaan; Alvaroa! ”Natural malt based drink with refreshing taste of passion fruit.” Nam.

Ppps. En tule kaipaamaan mm. Trotroa (bussiksi muutettua pakettiautoa) pikkuteillä, joilla ei ole päällystettä (eli käytännössä kaikkialla). Kiitos nam.

Pppps. Äiti, voitko tulostaa nämä jutut ja toimittaa aina välillä iskälle, että sekin pysyy kärryillä? Olisi kiva, kiitos.

Ppppps. Äärettömänfantastisensuperhyperloisteliaan blogin löydätte täältä: http://ghana-seikkailu.blogspot.com/     kannattaa käydä lukemassa!

Pppppps. Haimme paikalliset liittymät torstaina. Ehkä huomenna saataisiin viimein ne toimimaan...

Tilli mössönpoika

En tiedä, mistä kyseinen nimi tuli mieleeni. Kirja oli mielestäni lapsena todella pelottava, ja siinä oli kuva suuresta huuhkajasta yöllä. Nimestä kuitenkin pidin kovasti, ja pidän edelleen.

Tämä Tilli Mössönpoika muutti juuri virallisesti muiden tyttöjen luo. Kolmas yö Ghanassa lähestyy uhkaavasti, ja pimeää on ollut jo puoli seitsemästä asti. Nukkuminen on kuitenkin ollut suhteellisen helppoa, myös päivällä. Olen testannut useaan otteeseen!

Pimeällä ulkona on jännittävää olla, eikä sinne tulisi mieleenkään mennä ilman Joeta, meidän kämppäkaveriamme. Joe-poika Ghanasta on oikein mukava, ja opetti mm., miten makaronia kuuluu keittää, kun emme osanneet keittolevyjen ja paikallisten vesijohtovesien kanssa puljata. Salaisuudeksi jätimme, että yhdellä meistä on ravintola-alan koulutus... Joe-poika Ghanasta on saanut blondiudestamme tarpeeksi hupia jo muutenkin.

Söimme siis eilen iltaruoaksi makaronia ja Heinz-ketsuppia. Se oli eksoottista, sillä kotona ostan vain Felixiä! Tänään söin ranskalaisia. Ensimmäinen ateria, jonka söimme eilen, oli hyvin mielenkiintoinen kokemus, koska itsehän en omista edes suolapurkkia. Ja tämä ruoka oli kuulemma mietoa. Makaroni on mielestäni oikein hyvä, joskin täällä kallis, vaihtoehtoruoka. (Ranskalaisista sain vatsan sekaisin, taisi olla liian eksoottista.)

Tilli Mössönpojasta oli hurjaa käydä tänään Jamestownissa, vielä suhteellisen hyvässä kunnossa olevassa slummissa. Haju oli kova, kun paikalliset polttivat autonrenkaita ja savustivat niillä fisuja. Lapset olivat villejä, ja yksikin juoksenteli pihalla mattoveitsen kanssa. Teki jo mieli pistää ipanat ojennukseen, mutta kunniavieraana päätin olla hyppimättä pöydille.

Ja tiedotusasiaa äidille: Tämä ei ole minun harjoittelupaikkani. Näillä ihmisillä ei ole kuulemma varaa 14e vuotuiseen sairasvakuutukseen, ja omassa harjoittelupaikassani vuosi opetusta maksaa 1000e. Ja kirjat ja puvut ja kumppanit siihen päälle. Itsellänikään ei olisi moiseen varaa... Oma harjoittelupaikkani sijaitsee vain vartin kävelymatkan päässä, ja näytti ulkopäin hyvin siistiltä. Emmi-siistiltä.

HIHHIHHI, KUTITTAA. ITIKAT SÖI.

// Emma & Ellu

Ps. Eilen tehtiin helmaria Giniin. Nam. Paikallinen Alko sijaitsee talomme edessä. Hihi.

Pps. tänään en ole juonut. Olen vain vähän väsynyt. Taas. Rankkaa tämä elämä, mutta onneksi on puhtaat jalat taas!

Ppps. Kännykkä sekosi. Onneksi niitä on mukana kolme. Mutta ennen sitä sain tekstiviestin ISKÄLTÄ! Olin äärettömän liikuttunut; meidän iskä on opetellut kirjoittamaan tekstiviestin, jotta voi kysyä, mitä minulle kuuluu!

Pppps. Äiti sen sijaan ilmoitti, että laittoi fb viestiä. Mitäpä tähän lisäämään, kun asuu talossa, jossa ei edes puolet ajasta saa vessaa vedettyä kun vesi on loppunut, ja puhelinliittymiä ei ole saatu auki edelleenkään. Nettitikun saimme asennettua, mutta se on äärettömän hidas ja kallis. Olette varmaan huomanneet, kuinka roikun facessa kaikki päivät? Äiti haloo... (Toivottavasti tähän tilaan tulisi vielä muutos, vaikkakin on mukavaa olla lukematta minkäänlaisia uutisia. Luotan teidän kykyynne pitää Suomineito pystyssä kuin hai laivaan.)

Pppps. Nyt syömään tuoretta menolia.

Ppppps. Päivitykset tulee sitten jatkossa tälleen kerralla, koitetaan kestää.

TÖÖÖÖÖÖÖT!

Onko se nyt mukava nojata siihen tööttiin joka mutkassa, onko? Onko se mukava töötätä aina kun näkee valkoisia, onko? Onko se nyt mukavaa töötätä kun lähestyy risteystä, onko? Onko se mukava aloittaa tööttäily 5 aamulla ja jatkaa yömyöhään, onko? No kyllähän se tuntuu olevan.

Minua ei kypsytä se, että meitä tuijotetaan, tai että meille huudellaan. Minua kypsyttää se, että joka toinen auto töötillään aiheuttaa sydänkohtauksen. Accran automäärään suhteutettuna joko saan lopullisen slaagin piakkoin, tai sitten en kuole koskaan. Tai sitten vain palaa käpy siemenkotaa myöten.

Autokulttuuri on muutenkin mielenkiintoista, ja olemme tehneet siitä hienoja tutkimuksia. Esimerkiksi sen, että se, kenellä on kallein auto, saa mennä ensin. Ellei tietysti ole käynyt niin, että nelipyöräinen ruostekasa ehtii painaa tööttiä samalla, kun vyöryy risteykseen. Silloin hän on ilmoittanut ajavansa pysähtymättä, eikä muilla ole siihen mitään nokankoputtamista. Paitsi jalankulkijoilla, jotka saavat sydänkohtauksen. Ja piakkoin myös hermoromahduksen.

Sen näkee naamasta!

Seuraavassa ennen suurelle yleisölle julkaisematonta materiaalia aikaväliltä 14.9.-16.9.

Helsinki-Vantaalle saavuin tyylikkäästi Lokilla (joka kuulemma pääsi turvallisesti väliaikaissatamaankin! ). Myöhässä, mutta se ei tullut kenellekään yllätyksenä! Hyvin kerettiin koneeseen kuitenkin, ja Lontooseen saavuttiin iltasella. Se olikin sitten mielenkiintoinen tarina! (Äiti älä lue pidemmälle.)

Porukkamme jakautui siinä vaiheessa kahtia, ja meidän puoliskomme päätti ottaa ilon irti Lontoon yöstä; ostimme rälläyskortit julkisiin, ja lähdimme junalla Victoria Centeriin (tjs). Matka oli jo itsessään mielenkiintoinen kun selässä roikkui iso rinkka, rintapuolella keskikokoinen ja toisessa kädessä se parinkymmenen kilon matkalaukku. Edelleen siis kiitosta kaikille keräykseen osallistuneille! :) itse kuitenkin iloitsen vasta kun saan kaikki tavarat käsistäni...

Pienen etsinnän jälkeen saimme suurimmat tavarat jätettyä säilöön, ja lähdimme tutkailemaan paikkoja. Paikalliset olivat hyvinkin ystävällisiä, ja kertoivat mielellään, ettei meidän kannata mennä etsimäämme paikkaan, sillä sinne on hyyyyvin pitkä matka. Mielessämme oli siis vain yksi asia; saada ruokaa. Fish and Chips oli kovasti hakusessa, mutta KUUDEN tunnin aikana emme sitä löytäneet! Jossain oli pahasti vikaa.

Joka tapauksessa Fish and Chipsin voittivat monimutkaisuudessaan Lontoon metrotunnelit. Meinasi jo ruumiita tulla, kun raahaat viidensiä portaita koko karavaanin kanssa (laukkusäilö meni siis puoli 11 kiinni).

Viimein, päästyämme metroon, vaihdoimme asemapaikkaa. Taas paikalliset olivat innoissaan neuvomassa, että miten sinne Heathrown lentokentälle oikein pääsee. Helppoa piti olla, mutta kuinkas kävikään! Se ainoa terminaali, johon metrot eivät menneet, oli meidän seuraavan aamun lähtöpaikkamme. Halvatun terminaali 4, olen sinulle ikuisesti katkera! Yhdestä hörhöstä päästyämme otimme taksin, kun bussit eivät enää siihen aikaan kulkeneet. Paikalliset taksit ovat muuten kummallisia, toim. huom. (Ainoa jota kiinnostaa kommentoida tähän on äiti, mutta häntähän on kielletty lukemasta pidemmälle, joten en jaksa avata tätä.)

Heathrowlla oli hyvin epämukava ja kylmä lattia.

Aamulla, puoli 5 paikallista aikaa, aloitimme matkavalmistelut. Itse nukuin pari tuntia, mikä oli seurueessamme saavutus. Seuraavaksi lensimme Roomaan, jossa istuimme ulkona auringossa ja söimme paikallisesti. Itsehän nukuin jo ennen kuin pääsimme ilmaan, ja heräsin, kun aloimme laskeutua. Paras matka! Itse söin Roomassa pastaa, ja parempaa saisi Rossosta. Lentokentällä oli huono valikoima, yllättäen. Kun tulimme takaisin, virkailijanainen suuttui meille, koska emme olisi saaneet lähteä koneenvaihdon aikana pois siltä turvatarkastuksen jälkeiseltä alueelta. Hähä, as if. Kivaa oli istuksia ulkona! Mutta oli kivaa päästä takaisin sisällekin.

Roomassa vaihdoimme sitten torstaina iltapäivällä Nigeriaan menevään koneeseen, ja pyyhälsimme sinne. Koneessa ei ollut muita skandinaaveja ryhmämme lisäksi, ja ainoat muut ”vaaleat” olivat hyvin ruskettuneita sellaisia. Ilmeisesti en ollut enää hilpeimmilläni, sillä vierustoverini vaihtoi jo ennen koneen nousua istumapaikkaa! Onko tämä nyt sitä rasismia, häh? Täyttyvätkö kriteerit? Kyllä sitä vähän silloin ketutti. Olisi pitänyt mennä syliin istumaan koko matkaksi. Olisipahan oppinut käytöstavoille.

Nigeriasta oli vain 40min lento Accraan, mikä tuntui pitkien matkojen jälkeen luksukselta. Kuten tämä sänkykin, voittaa Heathrown lattian mennen tullen! Kentälle päästyämme naamani ei miellyttänyt passintarkastajaa. On se nyt kumma juttu. Ihme, että maahan päästi. Kova jätkä oli, ainakin olevinaan. Lentokentälle olimme tilanneet kuljetuksen, mutta hotellimme luuli meitä tulevan kokonaista neljä kappaletta. Eihän se ole kuin puolet väärin! Siinä sitten jahkasimme ja jankutimme ja soitimme jo Accrassa asuvalle Arjalle, jotta tämä pääsi parjaamaan kyseisille herroille. Kaikkea tätä todistivat poliisit sekä joku täysin random heppu, joka kouri itseään. Hotellille kuitenkin pääsimme, vaikka auton pohja raapikin todella pahasti maata. Henkilövahingoilta vältyttiin, mutta me emme olleet ne vaarassa olevat.

Kuumaa ja kosteaa on, mutta näin illalla ihan siedettävää. Huomista odotetaan jännityksellä! Hotelli on oikein siisti, ja työntekijät mukavia. Nyt tämä matkaaja kääriytyy lakanaansa ja nukkuu hyvät yöunet.

Kiitos nam!

(Ja äiti, tiesin, että luet kuitenkin... ELLU KUITENKIN HOITAA!)

Aaaaaziwengaaaaaa!

Tänään lähtö. Unta ruhtinaalliset 5h ja tilanne jossa jopa rakas ystäväni Rennie pettää.

Mitäpä tähän lisäämään.

Hyvästi normipäivä

Viikon päästä tähän aikaan ihmettelen jo Lontoon lentokentällä. Tai tämä ainakin on tavoite. Luultavasti vingun mm. sitä, olisiko sittenkin pitänyt ostaa kalliimmat liput, ettei olisi tarvinnut patsastella siellä vielä montaa tuntia. Jalkojakin särkee ja nukuttaa. Oma sänky jäi ihan ypöyksin, ja herra Topi on varmasti murheen murtama. Rahatkin tuntuvat kuluneen jo kauan ennen lähtöä, ja nälkä kurnii. Eikö se lento lähde koskaan?!

Veikkaan ajan käyvän pitkäksi kanssamatkustajilleni. Tämä ei ole tavoite.

Kun päästään maagiseen tilanteeseen TJ 7, ajattelu muuttuu erilaiseksi. Silloin alkaa ajatella, että tänään on viimeinen tiistaiyöni tai keskiviikkoaamuni Suomessa piiitkään aikaan. Se luo tietynlaista jännistystä sekä erikoisuuden tuntua; millaisen viimeisen maanantain haluan viettää? Entäs perjantain? Onko syntiä viettää viimeinen viikonloppunsa kotona Frendejä katsellen ja todeta, että oli ihan normipäivä? Voiko viimeisellä viikolla olla normipäiviä?

Ei voi. Jokainen päivä tuntuu hyvin spesiaalilta, huolimatta siitä faktasta, että minäkin olen elämäni aikana viettänyt jo 1020 maanantaita. Näistä edeltävistä en muista yhdenkään olleen millään lailla mainittava (ehkä siksi en niitä muistakaan), mutta seuraava maanantai tuntuu siltä. Onhan se viimeinen maanantai Suomessa pitkään aikaan, hyvänenaika! Päivässä on pakko olla jotain erikoista. Jossei sitä ole, sitä järjestetään. Sitten kun perille päästään, päivät saavat mennä juuri niin, kuin ne menevät. Ei mitään stressiä siitä, vaikka jokaikinen ilta istuisin katsomassa niitä Frendejä.

Ei ennen kuin koittaa viimeinen viikko.

Onkohan tämä joku ihmisen sisäänrakennettu, kompleksikas juttu? Olisi hienoa, jos ihminen voisi elää tällä asenteella muulloinkin, kuin TJ7 kohdalla. Ehkä TJ7 pitäisi olla se ihmiseen sisäänrakennettu, komplikas juttu. Tulisi tehtyä muutakin, kuin katseltua Frendejä ja ihmeteltyä, että mihin tämä kesä taas katosi.

Yöunien pahin vihollinen - Alitajunta

TJ 10.

Aika tyhjentävää. Nyt on alkanut näkyä (ja tuntua) oireilua siitä, että oikeasti lähdön hetki koittaa. Mieleni on siitä järkevä yksilö, että se ei ymmärrä tätä asiaa, vielä. Omasta mielestäni en ole lähdössä mihinkään, vaikka kaikkia asioita hoidankin ja matkalaukullekin tein testiajon. (9,4kg, vaaka varmasti valehtelee. Tosin tätä mieltä minä olen henkilökohtaisesti ollut jo kauan.)

Alitajuntani sen sijaan on hyvin rasittava yksilö. Se on jo keksinyt, että hahaa, me lähdemme ihan oikeasti johonkin. Ei siinä mitään, niin kauan kuin Alitajunta pitäisi tämän asian täysin omana tietonaan. Sitähän se ei kuitenkaan tee, vaan on jo vihjaissut asiasta Kropallekin. Unettomat yöt ja jatkuva levottomuus ovat tosiasia.

Kunhan nyt jättäisi kertomatta Mielelle asiasta. Tästä saatettaisiin selvitä lähes kunnialla.