VOI LUOJA ÄLÄ OTA MINUA JO POIS TÄÄLTÄ

Sehän nyt oli kaikkien tiedossa, että 10 päivää ei riitä, vaikka kyseessä olisi Pekingin kaltainen tuppukylä. Vaikka kävimme myös kielletyssä kaupungissa, olivat omalla kohdalla puistot parasta antia muurilla käymisen lisäksi. Puistoissa olisi viihtynyt kauemminkin: näköalatasanteelta näki kaupungin yli, ihmiset lauloivat ja tekivät ties mitä. Ja siellä oli bambuja! Viimeisinä päivinä kirsikkapuut alkoivat kukkia, ah.

Ruoka oli tietenkin omaa luokkaansa, vaikka olimmekin nössöjä, ja jätimme skorpionit, tuhatjalkaiset, torakat ja merihevoset toisten syötäväksi. Mainittakoot, että tikun nokassa olevan jättiläistuhatjalkaisen jalat liikkuivat yhä, mutta emme ottaneet selvää, tapahtuiko tämän jälkeen vielä jokin kypsentävä toimenpide ennen suuhun laittamista. Se oli kaikista villeintä, kun olimme ostaneet sokerikuorrutteiset hedelmävartaat, ja yksi hedelmä paljastuikin tomaatiksi. Vieläkin on vaikeaa nukkua, kun oli niin jännittävä kulinaristinen kokemus. Parasta ruokaa oli muuten pienessä raflassa syöty nuudelisoppa.

Sää suosi kyllä reissuamme, sillä aurinko paistoi ja saasteita oli erittäin vähän (räkä oli vähän mustaa, mutta muilta oireilta vältyttiin vaikka emme maskeja pitäneetkään). Tuuli oli toki kylmä, mikä vähän hillitsi rantafiilistä, mutta annettakoon se anteeksi maaliskuussa. 

Etukäteen olimme lukeneet, että länsimaalaisia halutaan kuviin, mutta tässä varmasti ulkonäöllä on myös tekemistä asian kanssa! Meitä nimittäin kuvattiin vain muutaman kerran koko reissun aikana, ainakin niin, että tiesimme asiasta. Erikoinen asia, ei tulisi itsellä mieleen mennä pyytämään random kiinalaista yhteiskuvaan Kivistön juna-asemalla. Ihan vaan, että voisi kotona näyttää, mihin on matkalla törmännyt.

Ristiriidoilta ei kyllä voinut välttyä kyseisessä kaupungissa. Esimerkiksi poliisi kuvattiin sarjakuvamaisen hassuna tyyppinä peukku pystyssä metroasemien seinien mainoksissa, mutta oikeasti eivät kyllä olleet kovin hilpeitä veikkoja. Niin kuin eivät ne sotilaatkaan, joilla oli luonnottoman hyvä ryhti kadun kulmissa partioidessaan. Nämä herrasmiehet olivat myös paljon kantaväestöä pidempiä yksilöitä, toim. huom. Tupakoitsijoita näki kadulla yllättävän vähän, mutta syljeskelijöitä ja ihmisiä päiväunilla sitäkin enemmän. Televisiossa ei ollut stereo-ääntä, mutta pystyit älypuhelimella seuraamaan, missä kuplatee-lähettisi kulki toimituksensa kanssa. Kyllä, tilasimme hotellihuoneeseen kuplateetä. Ja se oli hyvää.

Kyllä tässä pistää miettimään, että vaikka reissussa on ollut todella paljon kokemuksia, kulttuurishokin poikasta ja kohtaaminen reikävessan kanssa, ei silti ole yhtään sellainen olo, että haluaisi Suomeen syömään makaronilaatikkoa haarukalla. Olisi paljon kivempaa jäädä vielä tänne.

... Okei, Suomessa on aina ja varmasti vessoja, joissa on pönttö. Ehkä on aika palata kotiin.

//Emmi

Ps. Melkein toive toteutui, kun juostiin lentokoneeseen aivan viimeisellä minuutilla. Eipä ole ennen matkustamon henkilökunta onnitellut kädestä pitäen sitä, että pääsee koneeseen. Opetus: älä luulekaan, että maasta pääsee pois nopeammin kuin sinne pääsi saapuessaan. Hah.

Pps.

Seuraavia asioita tulen kaipaamaan:

- Ruoka

- Katkarapusipsit

- Se, että voi tilata mitä vain lähettipalvelulla

- Kuplatee

- Metroilu

- Puistot

- Muuri

- Kirsikkapuut

- Hassut ruoka-annokset esim. mäkkärissä

- Olihan se nyt vaan hienoa olla siellä (ja opin jopa tunnistamaan exit-kirjoituksen)

Näitä asioita ei tule ikävä:

- Reikävessat

- Se, kun ei ole mitään yhteistä kieltä

- Haju

- Skootterit ja liikennekulttuuri ylipäätään

Ppps. Kerrottakoon vielä, mitä olen ajan kultaamassa maailmassa kaivannut Ghanasta:

- Papasin kana-riisi

- Sen yhden hotellin uima-altaalla loikoilu ja ruokailu voisi olla just nyt ihan jees ajatus

Tämähän on kuin Kanarialla

Tunnustettakoon heti kättelyssä, että en ole eläissäni käynyt Kanarialla, mutta pikkuvikoja. Törmäsimme nimittäin laamatemppelillä kahteen suomalaiseen. He eivät tosin tainneet tajuta asiaa. Tuli ihan Kanariafiilis. Tai näin voin kuvitella, koska en tiedä. Tästä järkytyksestä tosin pääsimme nopeasti yli, kun ei onneksi muita länsimaalaisia tullut vastaan sinä päivänä. Olisikohan pari ruotsalaista nähty jossakin vaiheessa lomaa, mutta onneksi siinä se. Eipä kaupungissa länsimaalaisia tosin näkynyt juuri muutenkaan.

Osallistuimme hotellin kautta retkelle, jossa kävimme Kiinan muurilla taapertamassa. Koska pakko oli tehdä jotain todella turistia, kun nyt sinne asti oli vaivautunut. Olimme sen verran tehneet ennakkotutkimusta, että metrolla muurin pätkälle menevä osuus oli ehdoton nounou, ja vähemmän kuuluisalla osuudella olisi rauhallisempaa. Ja koska sinne pääsi hiihtohissillä ja sieltä alas kelkkakourussa, ei ollut kauhean vaikea pohdinta tämä.

 

Päivä oli todella kaunis, ja kun muurilla ei edes tuullut, pärjäsi siellä t-paidassa. Meidän retkueemme oli pieni bussillinen, lisäksi muurille oli eksynyt muutama muukin bussi. Menimme toki torstaina, joten sekin varmasti vaikutti kansan vähyyteen kyseisessä paikassa. Jo pelkästään muurille matkaaminen oli elämys, mutta se johtunee vain sivistymättömyydestäni hiihtohissejä kohtaan. Muurilla oli ihanan rauhallista, ihmisiä liikkui siellä täällä harvakseltaan ja olihan se nyt vaikuttava näky, kun kyseinen kivirakennelma kiemurteli pitkin mäkistä maastoa. Seurueestani yksi viipotti menemään mahdollisimman pitkälle annetussa ajassa, itse jäin puoliskoni kanssa mieluummin rauhalliselle pätkälle nauttimaan tunnelmasta (samanlaista kiveähän se sitä paitsi oli vaikka kuinka olisi pitkälle kävellyt, toim. huom.). Retkeen kuului myös teen maistelu, jota kohtaan myönnän olleeni ennakkoluuloinen, ja se kuulosti lähinnä turistien höpläytykseltä. Täytyy kuitenkin sanoa, että tee oli parasta ikinä, ja oli kiva päästä kuulemaan teekulttuurista sekä maistelemaan eri makuja! Päiväni turrena oli siis oikein onnistunut.

//Emmi

Kiinalainen ninja

Se on äänetön. Se ei anna itsestään mitään ennakkovaroitusta, ja ilmaantuu paikalle juuri, kun sitä vähiten odotat. Se ei ehkä tapa, mutta voi aiheuttaa vähän lievempiä vaurioita, mikäli sen tielle sattuu osumaan. Kyseessä on tietenkin sähköskootteri.

Pekingin liikenteestä, tai tarkemmin siitä, miten helppoa siellä on päästä hengestään, voisi kirjoittaa pidemmältikin. Sähköskoottereista ei ihan niin vakavassa sävyssä tarvitse puhua, mutta aihe on ehdottomasti ensimmäinen, mikä tulee tiedostaa kaduilla liikkuessaan. Saastuttamisen näkökulmastahan on mitä mainioin ajatus, että skootterit kulkevat sähköllä, eivätkä näin ollen saastuta muuta kuin kaksipyöräisen painajaisen kasaamisen sekä sähkön tuottamisen merkeissä, mutta ei mennä nyt siihen suohon. Skoottereitahan on sitten joka puolella. Ja paljon. En ole Aasian kamaralla muualla seikkaillut, mutta käsittääkseni Peking ei ole tässä kohdassa mikään erikoisuus. Yleensä kyseisen hirvityksen huomaa vasta, kun se on jo niin lähellä, että kuulee renkaiden äänen. Eli siis yöllä, kun ei ole juurikaan muuta liikennettä. Ja silloin skootterit säästävät kallista energiaansa siten, että eivät pidä valoja päällä. Voisi siis melkein sanoa, että niiltä suojautuminen on esi-isien käsissä. Heijastinkin on toki aika pop, jos esi-isiin ei ole kauhean lämpimät välit ja luottoluokituskin on heikohko.

Ihmiset ovat kovin tietoisia turvallisuudestaan, mikä on tietysti aina positiivinen asia. Olimme liikkeellä maaliskuun alkupuolella, jolloin skootterikuljettajat suojaavat sormensa purevalta viimalta rukkasilla, jotka on tehty kiinni kahvoihin. Myös sisäelinten suojaus on toki tärkeää, ja sitä asiaa ajaa peitto, joka on niin ikään kiinnitetty kyseiseen kulkuneuvoon (mikä sinänsä on viisasta, koska lentävät peitot ne vasta turvallisuusriski olisivatkin). Hengityskanaviin menevän saasteen määrää yritetään (huom., yritetään) kontrolloida kirurgin maskia muistuttavilla rievuilla. Kypärää ei ole, mutta mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä! Taitaa olla muuten Pekingin liikennekulttuurin motto.

Punaiset valothan ovat autoilijoille lähinnä hyvä vitsi, joten pienen suomalaisen kannattaa tietä ylittäessään turvautua joukkovoimaan ja vastoin kaikkea sitä, mitä hänelle on opetettu, kulkea lähellä vieraita ihmisiä, jotka myös ylittävät tietä. Ongelmahan tulee näet siinä, että kun kuljet onnellisena omasta sosiaalisesta tilastasi, ei autoilija jaksa nähdä niin paljon vaivaa väistämisen suhteen. Ja sitten, kun itse väistät, tulee vierestä toinen auto ja ajaa yli. Tässä ei voi suomalainen voittaa, vaan joutuu hammasta purren luopumaan periaatteistaan ja elämänsä peruspilareista ja lähestymään muita ihmisiä.

Tarinan opetus: muista heijastin. Sitten ei ehkä tarvitse olla niin lähellä muita ihmisiä. Henkiin jääminen on kuitenkin lopulta henkimaailman hommia, mutta ei ainakaan kupsahda epämiellyttävissä olosuhteissa.

//Emmi

Suurista suurin seikkailu

Nyt kun seikkailut on mainittu, voidaan luontevasti siirtyä ruoan alkulähteiltä päätepysäkille. Ihmiselle, jolla on vatsan kanssa jo valmiiksi ongelmia, on koko reissun suurin seikkailu nimittäin vessakulttuuri aka. reikä lattiassa. Koska isoissa ostoskeskuksissa oli tarjolla siistit, länsimaalaiset (eli pöntölliset) vessat, oli mielenrauhan säilyttämiseksi parasta ruokailla kyseisissä keskittymissä. Ja tosiseikkailija tutkii toki ennen ruokailua, mitä reittiä sinne vessaan pääsee tarpeen tullen siirtymään. Vessan pöntöstä lähtevä putki oli sangen pieni, mutta muuta eroa ei onneksi ollut. Parhaista paikoista sai jopa vessapaperit talon puolesta, mutta paras ratkaisu oli viedä ne mukanaan, koska tästä ei ollut aina taetta. Mikäli olisi ollut liikkeellä katukeittiöiden parissa, ei huolta, lähimmän julkisen vessan löysi helposti, kun suunnisti sinne, mistä haju tulee! Tässä kohtaa todettakoon, että ennemmin juoksin Wangfujingin toisessa päässä olleeseen hotelliin, kuin kävin tekemässä empiiristä tutkimusta kyseisissä rakennelmissa, mutta en olekaan seikkailijaluonne mitä vessoihin tulee.

Kirjaimellisesti aukoton suunnitelmani vessojen suhteen koki kuitenkin kolauksen, kun lähdimme katsastamaan kyseisen pikkukylän yöelämän. Ensimmäinen paikka oli länsimaalaistyylinen karaokepaikka, joka oli erityisesti opiskelijoiden suosiossa. Sieltä olisi muuten saanut pizzaa, mikä tuntui peräti hassulta, kun oli tottunut katukuvassa ja ravintoloissa näkemään vain paikallisia ruokia. Pienen ihmisen saa näköjään ohjelmoitua varsin nopeasti vallitseviin olosuhteisiin. Pizzan lisäksi porukka söi salaattia, mikä oli suomalaisen mielestä paljon kummallisempi valinta ympäristön huomioon ottaen. Vai onko moni käynyt Sedulassa ja napostellut siellä salaattia, ja itse olen vain todella out..?

Kyseisessä paikassa oli muuten länsimaalainen vessa, joten tuli unohdettua, että kaikkialla ei muuten välttämättä olekaan. Niin sitä taas tuli elettyä ihan omassa kuplassaan. Seuraavassa paikassa, kun tuli aika päästä tyhjentämään se kuuluisa kupla, olikin jännittävät hetket - reikä oli tosiasia, ja lisäksi ainoa mahdollisuus. Tässä kohtaa personal trainerini peittäisi kädellä kasvonsa, koska niin monta kertaa ollaan kyykkyä harjoiteltu niin onnettomilla tuloksilla, että tästä ei voisi seurata kuin katastrofi. Piiiitkän suunnittelun, harkinnan, vääntelehtimisen ja epätoivon jälkeen kuitenkin selvittiin suht' kunnialla. Ja opittiin, että heti, kun keskittyminen olennaisesta (eli siitä pöntön etsinnästä) herpaantuu, pääsee reikä yllättämään. Voitte uskoa, että en juonut enää yhtäkään drinkkiä illan aikana. Ja että loppureissulla keskittyminen olikin sitten omaa luokkaansa.

Tarinan opetus: älä skippaa jalkapäivää salilla.

//Emmi, laiskamato

a secret beef

Eksyin sitten eräänä kauniina päivänä Pekingiin, mutta kerrottakoot mielenkiintoisimmat asiat ensimmäisenä: koneen vaihto tapahtui Kööpenhaminassa, jossa oli Bülown lakukauppa.

Toisin kuin Bülown kaupassa, Kiinassa ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista syödä, kuin olisi voinut kuvitella. Sitä ajatteli pienessä vaaleassa päässään, että toki nyt Pekingin kokoisesta kyläpahasesta aina löytyy ravintoloita sekä katukeittiöitä, joista saa apetta, mutta itse osaa tehdä asioista kaikkein vaikeinta!

Puikoilla syömistä oli tullut sentään harrastettua jo kotimaan kamaralla sushin merkeissä, joten se ei enää aiheuttanut harmaita hiuksia. Mitä nyt hienossa ravintolassa puikko lensi kädestä, jolloin tarjoilija huomaavaisesti kiikutti minulle pikavauhtia haarukan (jota en kuitenkaan käyttänyt, joku raja sentään). Erityisesti riisin syöminen keppien kanssa oli toki sangen hidasta puuhaa, joten tuli pohdittua, pitäisikö kotonakin alkaa makaronilaatikkoa pistämään ääntä kohti kepeillä, niin kerrankin tulisi syötyä hitaasti? (Tosin kuka edes haluaa syödä makaronilaatikkoa näiden ruokien jälkeen..?) Ajasta puheen ollen joissakin ravintoloissa pöytään tuotiin ruoan mukana tiimalasi, tämän käyttötarkoitus jäi kuitenkin mysteeriksi. Seuraavana mysteerinä mainittakoon huppu, joka laitetaan tuolin selkänojalle jätetyn takin/laukun suojaksi. Ehkäiseeköhän se varkauksia tai likaantumista tai kenties molempia, jäi arvailujen varaan. Nämä pääsevät tosin vain perintöprinsessasijalle tässä kilpailussa, sillä oudoin havainto oli se, että joka pöydässä yksi penkki oli pultattu kiinni lattiaan. Toki jos käy varkaita, jää sitten ainakin joku paikka, missä asiakkaat voivat istua. Niin sen täytyy olla.

Ihmisenä, joka käyttää työkseen vaihtoehtoisia kommunikointimenetelmiä, olen aika pettynyt suoritukseeni. Koska kyseessä on maa, jossa ruokalistalla ei ole hyvässä lykyssä ainoatakaan länsimaalaista kirjainta (ja vaikka olisikin, ne eivät välttämättä silti kerro mitään kyseisestä annoksesta, toim. huom.), olisi voinut olla kaukaa viisas ja läheltä niin himputin hyvännäköinen, että olisi tulostanut mukaansa kuvia esim. Papunetin kuvatyökalulla. Olisi helpottanut huomattavasti meinaan asiaa, että olisi voinut näyttää esim. riisin ja kanan kuvaa tarjoilijalle, niin olisi varmasti ollut yhteinen ymmärrys siitä, mitä lautaselle lopulta päätyy! Tässä kohtaa tunnustettakoon, että olimme todella tylsiä, emmekä ottaneet sitten riskejä ruoan suhteen. Paitsi erään "mä tulin tänne bailaan" illan jälkeen, kun ostimme lihavartaita erään iloisen mummon ruokakärrystä kotimatkalla, ja totesimme seuraavana aamuna, että itse asiassa olemme onnellisempia, jos emme pohdi, mikä eläin oli kyseiseen vartaaseen seivästetty. Kuvista mainittakoon vielä sen verran, että kun sairastuin flunssaan ja menin pahan kurkkukivun takia apteekkiin, siellä sain näyttää kuvasta, mikä on ongelma, ja sain siihen lääkkeen. Siinä se. Ei turhia "miten menee" small talkeja tai edes kysymystä, mikä vaivaa. Näytä kuvaa ja saat paketin käteen. Suomalainen tykkää!

Tarinan opetus: ota itsellesi jotain kuvia mukaan, jos haluat pelata varman päälle.

//Emmi