Viikon päästä tähän aikaan ihmettelen jo Lontoon lentokentällä. Tai tämä ainakin on tavoite. Luultavasti vingun mm. sitä, olisiko sittenkin pitänyt ostaa kalliimmat liput, ettei olisi tarvinnut patsastella siellä vielä montaa tuntia. Jalkojakin särkee ja nukuttaa. Oma sänky jäi ihan ypöyksin, ja herra Topi on varmasti murheen murtama. Rahatkin tuntuvat kuluneen jo kauan ennen lähtöä, ja nälkä kurnii. Eikö se lento lähde koskaan?!
Veikkaan ajan käyvän pitkäksi kanssamatkustajilleni. Tämä ei ole tavoite.
Kun päästään maagiseen tilanteeseen TJ 7, ajattelu muuttuu erilaiseksi. Silloin alkaa ajatella, että tänään on viimeinen tiistaiyöni tai keskiviikkoaamuni Suomessa piiitkään aikaan. Se luo tietynlaista jännistystä sekä erikoisuuden tuntua; millaisen viimeisen maanantain haluan viettää? Entäs perjantain? Onko syntiä viettää viimeinen viikonloppunsa kotona Frendejä katsellen ja todeta, että oli ihan normipäivä? Voiko viimeisellä viikolla olla normipäiviä?
Ei voi. Jokainen päivä tuntuu hyvin spesiaalilta, huolimatta siitä faktasta, että minäkin olen elämäni aikana viettänyt jo 1020 maanantaita. Näistä edeltävistä en muista yhdenkään olleen millään lailla mainittava (ehkä siksi en niitä muistakaan), mutta seuraava maanantai tuntuu siltä. Onhan se viimeinen maanantai Suomessa pitkään aikaan, hyvänenaika! Päivässä on pakko olla jotain erikoista. Jossei sitä ole, sitä järjestetään. Sitten kun perille päästään, päivät saavat mennä juuri niin, kuin ne menevät. Ei mitään stressiä siitä, vaikka jokaikinen ilta istuisin katsomassa niitä Frendejä.
Ei ennen kuin koittaa viimeinen viikko.
Onkohan tämä joku ihmisen sisäänrakennettu, kompleksikas juttu? Olisi hienoa, jos ihminen voisi elää tällä asenteella muulloinkin, kuin TJ7 kohdalla. Ehkä TJ7 pitäisi olla se ihmiseen sisäänrakennettu, komplikas juttu. Tulisi tehtyä muutakin, kuin katseltua Frendejä ja ihmeteltyä, että mihin tämä kesä taas katosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti