Herkkusieni tahtoo kotiin (28.10.)

Johdanto teille, jotka ette ole lukeneet kyseistä Etelä-Saimaan leffa-arvostelua: E.T. oli tulossa telkkarista, ja arvostelu kulki kyseisellä otsikolla. Nyt tämäkin herkkusieni voisi tahtoa kotiin. Valkokärpässieni olisi kyllä ehkä hieman katu-uskottavampi. Väriltään tavallinen kärpässieni olisi kyllä hieman lähempänä totuutta. Kantarelli on tylsä, ja suppilovahverolla on typerä nimi. Mitä muita sieniä on..? Taidan olla vain Emmi. Tai siis huomisesta alkaen Elmeri.

Meidät on siis kutsuttu huomenna järjestettäviin halloween – juhliin. Asu pakollinen, mutta vapaa. Eevaksi pukeutumisen voi siis unohtaa. Mutta Aatamia ei kukaan ole kieltänyt jättämästä laskuista! Huomenna alkaa operaatio Emmi goes Elmeri. HUOM, OBS! Tämä maa ei ole suvaitsevaisimmasta päästä (olipas kauhea sana, toim. huom.). Jos siis käy niin, että minut pidätetään, niin ottakaa yhteys koulumme kv-vaihtoheppuun. Sopii ilmoittaa, että tulee lunastamaan yhden illan transvestiitin koto-Suomeen. Yhteystiedot löytyvät eräältä nimeltä mainitsemattomalta äiti Leena Koivuselta. Viisumit pitäisi uusia ensi viikolla, mutta voi olla, että lähtöpassit ovat tulossa. Eikä ihan haittaakaan enää.

Tänä aamuna ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että nyt saa riittää. Koko haiseva (kirjaimellisesti) Ghana saa pierrä nekkuunsa, tämä täti lähtee nyt kotiin. Pohjustuksena kerrottakoon, että tästä kaikesta saa syyttää erästä nimeltä mainitsematonta Ilona Matilaista. Näin nimittäin unta, että olin koto-Järvenpäässä menossa Heseen erään nimeltä mainitsemattoman Ilona Matilaisen kanssa. Oli harmaa ja muutenkin ankea, syksyinen sää, ja kävelimme Prisman hoodeilla jutustellen siitä, miten matkat olivat sujuneet. Oli kyllä niin iso kyy otsassa kun heräsi afrikkalaiseen aamuun, että siinä paikalliset MustaMambat kumppaneineen vaikuttavat lähinnä pilkkitoukilta.

Vielä on aika monta afrikkalaista aamua jäljellä. 53, jos tarkkoja ollaan. Siihen vielä joulut päälle. Menee aika kauan, että olen taas kotona. Snif. Huonettani käytetään tällä hetkellä kuulemma varastotilana. Voi huone parkaa. Ja uutta Ikean hyllyäni; siellä se raukka seisoo ihan yksinään pölyä keräämässä, eikä kukaan ihastele. Ja Topi-parka joutuu nyt nukkumaan yönsä ihan ypöyksin. Näinköhän Topi on loukkaantunut, kun ei päässyt mukaan Afrikkaan? Lokki kuulemma ainakin on. Lokki on mitä ystävällisimmin ilmaissut, että tahtoo takaisin kotiin minun kanssani. Minä sentään pidän siitä hyvän huolen, enkä jätä sitä yksin ilkeiden linja-autojen kanssa yökausiksi, kuten eräs nimeltä mainitsematon Piiperi.

Päivä kuitenkin muuttui paremmaksi, kun kuuntelin Alikersantti Kiilin kappaleen TJ 0. Voisin itse asiassa kuunnella sitä nyt samalla, kun kirjoitan. Pieni hetki.

Pahoittelen viivästyksen. Joku nuija oli nimennyt kyseisen biisin täysin Emmin arkistointisääntöjen vastaisesti. Siinä välissä kuuntelin Pojun Poika saunoo – taltioinnin. Tuli aikas hyvä fiilis! Eilen siis eräs nimeltä mainitsematon Anni Matleena Koskelainen siirsi kovalevylleni vähän vajaan 15 000 kappaletta. Tänään on käynyt armoton sensuuri, ja silti alikansioiden alikansioista löytyy tutkimatonta musiikkia. Siksi siis musiikkikansioni on vähän kaaoksessa. Olkaa hyvät selityksestä.

Noniin, nyt on kuitenkin oikea biisi soimassa. Tuli siis tänään väkisinkin hymy lähes ruskettuneelle nupilleni. Voisin kuunnella seuraavaksi Klamydian Mä lähden himaan, ihan vain tunnelman vuoksi. On sitä paskemmassakin paikassa oltu. Täällä voi sentään nukkua silloin, kun huvittaa. Eikä kukaan huuda jatkuvasti korvan juuressa. Paitsi pari paikallista tasaisin väliajoin ”obroni!”. Ja autojen töötit. (Olimme tänään tähänastisen aikamme pahimmassa ruuhkassa; alle 4km matkaa teimme trotrolla aika tarkalleen tunnin. Repikää siitä.)

Tämä käy nyt vaihtamaan musiikkia mp3. ”Onko tuo puska teidän partanne, vai joku persialainen matto, mitä? Sento! Lepo! Sento!”

Lepo.

// vielä tänään Emmi (& Ellu, jonka ketjua ei saa enää puhtaaksi.)

Kulttuurishokki osa II? (26.10.)

Tässä reissun puolivälin lähestyessä on alkanut miettiä jo kotiinpaluuta. Tokihan sitä on miettinyt useasti muutenkin, mutta nyt näkökulma on uusi; kuinka suuri shokki oikeasti onkaan palata takaisin Suomi-neidon kamaralle?

Tätä asiaa tuli mietittyä viimeeksi trotrossa hetki sitten. Mitenkäs sitten, kun ei enää matkustakaan trotrolla, vaan tylsästi bussilla tai junalla? Tämän jälkeen ei enää tunnu miltään odottaa junaa, tai taivastella bussireittejä. Nimimerkillä tänään odotimme trotroa tunnin, ja kun oikeaan suuntaan menevää ei osunut kohdalle, otimme taksin. Mitenkäs sitten, kun juna meneekin juuri sitä reittiä, kuin on ilmoitettu? Mitenkäs sitten, kun ei tarvitse aina miettiä, onko kyydin hinnassa obroni-lisä? Mistä tulikin mieleeni; tulee olemaan myös hyvin hämmentävää, että kaikki ihmiset ympärillä ovatkin valkoisia. Nyt on jo niin tottunut, ettei ihmisten ihonväriin kiinnitä sen suurempaa huomiota. Ei ennen kuin vastaan tulee valkoinen, obroni. Obroni herättää aina huomiota jopa obronien keskuudessa. Mitenkäs sitten, kun vastaan ei tulekaan muita, kuin obroneja? Hämmentävä ajatus.

Mitenkäs sitten kielen kanssa? Yhtäkkiä kaikki puhuvatkin samaa kieltä. Enää ei tarvitse tuntea itseään typeräksi, kun muut vaihtavat ympärillä kielen englannista twi:ksi ja naureskelevat. Tai jos Suomessa näin tapahtuu, niin sitten kyllä. Mutta sitten, kun pääsee Suomeen, ymmärtää taas kaiken. Jos ei tiedä, voi kysyä. Ja jopa ymmärtää vastauksen. Paikallisten englantia luonnehtisin savon murteeksi; jos itse puhuu kirjakieltä, on hyvin vaikea saada toisen puheesta mitään selvää. Paikallinen englanti on hyvin leveää, ja vaikeaselkoista: Esimerkiksi numero 3 lausutaan täällä ruotsalaisittan; [tree]. Kerran opettaja huusi luokassa [sittua]. Lausehan kuului ”sit towards”. Tämän päättelin asiayhteydestä. Paikalliset eivät lausu sanaa kysyä [äsk], he sanovat [äks]. Meni hetki ymmärtää, että mihin ne kirveet oikein liittyvät. Todettakoon vielä, että Ghanassa puhutaan virallisesti montaa kymmentä eri kieltä. Ei murretta, vaan kieltä. Ja englanti on vain yksi niistä.

Ja mitenkäs sitten ruoka-asiat? Täällä ei eineksiä ole siinä määrin, kuin Suomessa. Suomessa on niin helppo ostaa maksalaatikko ilman venäläisiä (utan russin), laittaa mikroon ja lämmittää. Tai vastaavasti heittää gratiini uuniin ja laittaa ylimääräiset jääkaappiin odottamaan seuraavaa nälkää. Meillä ei siis kotona ole pakastinta, mutta nyt se ei tunnu kovin suurelta menetykseltä. Täällä meillä ei nimittäin ole a) eineksiä b) uunia c) mikroa d) näistä syistä järkeä laittaa mitään jääkaappiin. Sähköliesi löytyy, mutta täällä saa vatsataudin niin helposti, ettei mitään kannata säilyttää seuraavaan kertaan. Toim. huom.: en laske tässä vaiheessa spagettia tai nuudeleita eineksiksi. Pussikastikkeen sen sijaan lasken. Siitä kiitos Knorrille.

Ja mitenkäs sitten, kun voin taas lämmittää ruokaa mikrossa? Voin taas tehdä uunissa pizzaa (ja ehkä tämän jälkeen jopa jotain muuta vain siitä ilosta, että pystyn)? Mitenkäs sitten, kun voin ostaa kaupasta talouspaperia? Käyttää tiskirättiä? Tiskata oikealla harjalla? Tiskata kuumalla (meillä tosin ”kuumalla”) vedellä? Miten opin elämään sen asian kanssa, että hanasta tulee sekä kylmää että kuumaa vettä? Ja vielä aina? Mitenkäs sitten, kun se ei tulekaan liruna, vaan paineella? Puhumattakaan siitä, että sitä voi vieläpä juoda? Mitenkäs sitten, kun voi ottaa lämpimän suihkun eikä pestä itseään kylmällä vedellä, jota kauhoo saavista?

Osaanko enää käyttää pyykinpesukonetta? Sehän on nerokas keksintö! Laittaa pyykit koneeseen, ja antaa koneen tehdä työn. Sitten vain ripustaa. ARVOSTAKAA PYYKINPESUKONEITANNE, IHMISET! (Saatte arvostaa myös tiskikoneitanne.) Tällä hetkellä tuntuu aivan käsittämättömältä, kuinka helppoa se teillä siellä on. Teillä eivät ole nimettömien nivelet verillä ja hommaan ei mene kolmea tuntia ilman mainoskatkoja. Mieletöntä. Wau.

Puhumattakaan elektroniikasta. Televisio? Mikä se on? Laajakaistayhteys? Reaaliaikainen uutispalvelu? Msn messenger? Facebook? Bubble? DVD? Tekstariliittymä? Whaaaat?

Rahapolitiikka se vasta kiinnostavaa onkin; tutkailin juuri päivänä kolmantena 5 ja 10 euron seteleitä, jotka ovat säästössä matkalaukussani. Kylläpä ne ovat hassun näköisiä! Aika söpöjä, suorastaan. Mutta vieraita. Ne eivät tunnu mitenkään luontevilta. Suorintakohan aina jakolaskun, kun ostan Prismassa tavaraa? ”Kassa näytti 30 euroa, mutta eihän se ole oikeasti kuin 15 euroa!” Yksi cedi kun on noin 50 senttiä, niin on tullut luontevaksi jakaa summa aina kahdella saadakseen kerrottua itselleen tuotteen oikean hinnan. Jään jännityksellä odottamaan. Saatan olla hyvinkin nopeassa konkurssissa. (Puhumattakaan siitä faktasta, että Suomessa käteistä ei juurikaan käytetä. Täällä taas en ole käyttänyt korttia mihinkään muuhun, kuin käteisen nostamiseen.)

Mitenkäs sitten nukkuminen? Kun yöllä herää vessaan, ei tarvitsekaan ensiksi löytää tietä ulos hyttysverkon alta, ja sitten yrittää kammeta itseään lattialta ylös. Suomessa voi vain nousta sängystä ja raahustaa vessaan. Täydellisyyttä, sanoisin. Hyttysverkon kanssa leikkiminen unenpöpperössä ei nimittäin ole aina se helpoin asia. Puhumattakaan, että patja on jopa minulle vähän liian lyhyt, joten jos suoristan jalkani, ne ovat kiinni verkossa. Tai verkko saattaa repsottaa, jolloin se roikkuu naamallani. Kuinka hienoa onkaan, kun voi nukkua ilman verkkoa ja oikeassa, jalallisessa sängyssä?? ARVOSTAKAA SÄNKYJÄNNE JA HYTTYSKANTAANNE, IHMISET.

Paikallisten aamu alkaa viideltä. Joka ikinen päivä. Silloin aurinko nähkääs alkaa nousta, ja joka aamu heräämme siihen, että naapuri lakaisee oksilla pihaansa. Mitenkäs sitten, kun aurinko ei nousekaan viideltä? Tulemme kuitenkin takaisin joulukuussa. Mitenkäs sitten päätellään kellon aika, kun auringon asentoon ei voi luottaa? Kello kuusi ei alakaan hämärä ja puoli seitsemältä olekaan säkkipimeää? Mitä ihmettä? Vähemmästäkin menevät rutiinit sekaisin. (Täytyy kyllä sanoa, ettei elämäni ole koskaan ollut yhtä täsmällistä, kuin mitä se on nyt. Ironista. Täällä syön aina samaan aikaan, käyn nukkumaan samaan aikaan... Täällä klo 9 asti nukkuminen on pitkään nukkumista ja klo 23 sänkyyn meneminen liian myöhään valvomista, toim. huom.)

Turha edes mainita, että kylmyys saattaa myös tulla pienoisena yllätyksenä. Täällä päivä on kylmä, jos on vain 24 astetta. Jos yöllä lämpötila putoaa lähemmäs 20 astetta, ollaan jo palelemassa. Sen sijaan 30 asteen kuumuus on nykyään ihan siedettävää, sillä se on normaalia. Vasta 35 alkaa tuntua pahalta. Osaakohan sitä enää edes pukea talvivaatteita? Vaatteitahan pitää pistää päälle niin perhanasti. Huhhuh. Onnea vaan teille.

// Emmi & Ellu

Ps. EI OLE POSTIA NÄKYNYT. Tosin siitä voidaan syyttää myös Joe-poikaa-Ghanasta. Posti ei kulje toimistosta meille kovin särmästi. (Täällä siis posti tulee suureen toimistoon, josta sitä tulee käydä itse kyselemässä.)

Pps. Blue1 laittoi ystävällisesti viestiä, että Lontoon ja Helsingin väliset lennot on lopetettu! Että sopiiko se, että matkaamme Kööpenhaminan kautta. Ja olemme perillä joskus 2, 3 aikaan yöllä. Kiitos, mielellämme matkustamme vielä ekstrareittiä! Mikäs sen mukavampaa.

Aamut, Pato, Putoukset & Apinat (23–25.10.)

Käytiin katsomassa patoa. Isohan se oli, ei siinä mitään. Mutta ei se nyt Imatran koskea kummoisempi ollut. Imatralla sentään soi musiikki, täällä vesi vain liruu pitkin rinnettä. Ja Imatralla sentään pääsee kulkemaan vaijerilla. Tämän erän pisteet siis Imatralle ja Suomelle (tai Venäjälle, miten vaan).

Putouksille suuntasimme seuraavana päivänä. Mainittakoon tähän väliin, että kaikki välimatkat kuljimme täysillä trotroilla. Ne, jotka matkustavat VR:n seurassa ruuhka-aikaan, voivat jo lähes kuvitella, miltä täyteen ahdetussa pakettiautossa matkustaminen on. Jos kyseiset henkilöt vielä kuvittelevat kyseisen ruuhkajunan Viipuriin vievälle tielle, ollaan asian ytimessä.

Mutta niin, putoukset. Putouksille taapersimme sademetsän läpi. Vertailun vuoksi todettakoon, että sademetsässä oli huomattavasti mukavampi käpötellä, kuin savannilla. Sademetsälle tämä erä. Putoukset itsessään olivat kosteahkot. Coretex-kengät olivat hyvin toimiva ratkaisu siihen asti, että putouksilla ne hörppäsivät muutaman litran vettä kumpainenkin. Seisoin siis maalla, en rapakossa. Kun olin kirjaimellisesti puristanut Voltan sukistani, jatkoimme matkaa ylöspäin. Eräs nimeltä mainitsematon Matleena Koskelainen totesi, että rinteiden jyrkkyys vastaa laskettelurinteissä punaista, osittain jopa mustaa. Te, joilla on laajakaista, voitte googlettaa.

Putoukset olivat siis 800m korkuiset, ja me kipusimme sen edessä olevaa rinnettä lähes 400m korkeuteen. Maisemat olivat ihan jees.

Vielä samana päivänä matkustimme Apinapaikkaan; pieneen kylään nimeltä Tafi Atome (lihapiirakka ois muuten tosi jees ny), jonka liepeillä apinat asustelevat. Aamulla aikaisin (kello 6) olimme jo banaanit ojossa metsän reunalla. Nämä apinat muuten kuorivat banaanin ennen sen syömistä, mikä on sivistynyttä toimintaa. Paviaanit Shai Hillsillä nimittäin eivät vaivautuneet tätä toimenpidettä tekemään. Hukkaan kuoret eivät tosin täälläkään menneet; perässä tulivat kilit ja söivät kuoret.

Apinapaikan jälkeen matkustimmekin jo koti-Accraan, Ring Roadin varrelle. Oma kulttuurishokin paikka sekin – hiljaisesta kylästä, jossa ei liikennettä ole lainkaan ja luonto järjesti meille oman ilotulituksenkin, takaisin luultavasti yhdelle Ghanan vilkkaimmista kaduista. Mutta kyllä oma punkka on aina oma punkka. Tyynystä puhumattakaan, kyseistä Ikean laatutuotetta olen raahannut mukanani Suomesta asti!

// Emmi & Ellu

Ps. Tajusitko otsikon piiloviestin?

Pps. Niinpä. Fernando soi paluumatkalla trotrossa. Nyt on kaikki koettu!

It’s the African Style, Baby! (21.10)

Asiat voi tehdä kahdella tavalla; etukäteen suunnitellulla, jolloin voi luottaa siihen, että asiat myös menevät kaavaillulla tavalla. Asiat voi myös tehdä afrikkalaisella tavalla.

Iloinen perheemme on suunnitellut matkaa pohjoiseen, Molen kansallispuistoon. Allekirjoittanut ei siis sisältynyt tähän iloiseen perhetapahtumaan. Tämän lisäksi suunnittelimme lähtevämme ensi viikolla vähän lyhyemmälle matkalle Voltan ympäristöön. Allekirjoittanut sisältyi tähän iloiseen perhetapahtumaan. Tässä välissä lienee paikallaan hehkuttaa, että olemme kaikki kahden viikon lomalla! Ja jotta te siellä Suomessa voisitte vihertää vielä hieman enemmän, niin haluan huomauttaa, että meidän lomamme on käytännössä KESÄloma. Lämmintä ja aurinkoa riittää, ei tarvitse kaivaa villasukkia laatikosta ja tutista haravanvarressa! Ajattelimme mm. istuskella hotellin allasalueella (tai vastaavalla) kirjaa lueskellen. Nauttia ehkä muutaman hyvän juoman ja käydä ulkona syömässä. Käymme tietysti myös meren rannalla; merivesi on sopivan vilpoista kuuman päivän jälkeen. Kun nyt Voltalle suuntaamme, ajattelimme myös käydä vesiputouksilla. Siellä pääsee luonnon omaan suihkuun!

Lienee turha kertoa, että ensimmäinen suunnitelma ei onnistunut. Pienen aivoriihen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että lähdetäänkin Voltalle jo sunnuntaina. Vielä tähän päivään asti olin siinä uskossa, etten ole lähdössä mukaan. Ja kuinkas kävikään; päivän varoitusajalla olen kuin olenkin lähdössä Voltan reissulle. Ja minun kun piti viettää mukavaa hiljaiseloa kotosalla ja nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni! Ensi viikolla sitten...

Sitten arkisempiin asioihin. Keskiviikkona tutustuimme paikalliseen yöelämään. Reggae-bileet, jotka ovat täälläpäin kuulemma hyvin suosittuja, olivat kyllä pettymys. Olimme tosin liikkeellä hyvin aikaisin, ja pitkästä viikosta johtuen hyvin väsyneitä, joten on lienee paikallaan antaa vielä joku päivä yöelämälle toinen mahdollisuus.

Huumausainekulttuuri on muuten täällä hyvin erilaista, kuin Suomessa – pilveä pössytellään avoimesti, varsinkin tämänkaltaisissa hipoissa. Se kun kuuluu vahvasti kyseiseen kulttuuriin. Labadi Beachilla olevissa, vastaavanlaisissa kekkereissä polttelu on kuulemma vielä yleisempää. Ehkä sen takia emme saaneet tunnelmasta kiinni – me olimme liian fiksuja ja selviä siihen porukkaan. Puhumattakaan siitä faktasta, että se musiikki oli aika syvältä. Kyllä tuli kaipuu Sum41 sekä Avengedin keikoille. Sitä kuuntelee mielellään selvinpäinkin. Johtopäätöksenä todettakoon, että reggae saa osaltani suosiolla jäädä. Yökerhossa sentään soi parempi musiikki, kuten Smash Mouthin Allstar.

Huomenna Voltaa valloittamaan. Heippa, ihanaa maanantaina kaikille!

// Emmi & Ellu

Ps. Ei ole tullut vielä postia.

Pps. Näinköhän Ellun ketjua saa koskaan puhtaaksi?

Ppps. Täällä tietokoneesta irrottautuu täydellisesti – viikko ilman facebookia ja viisi viikkoa ilman yhtäkään uutista ei tunnu missään! Näinköhän sitä palautuu tästä koskaan?

Pppps. Ilmoittamisen arvoista on myös se, että kun perheemme naisväki lähti ruokakauppaan (puolen päivän urheilusuoritukseen), huomasimme puolessa välissä, ettei yhdelläkään meistä ole edes puhelinta mukana. Kyllä meistä vielä afrikkalaisia tulee!

Ppppps. Täällä sataa usein. Keskimäärin aina, kun pyykit ovat kuivumassa. Tänään oltiinkin vain sadetta nopeampia, hähä.

Welcome to the Jungle! (18.10)

Viikonloppu oli ja meni, enemmän ja vähemmän kiireisissä merkeissä. Minähän elän siis tällä hetkellä Emmi Time Zonella, -1 päivä GTM. Täällä on siis nyt minun maailmassani maanantai. Se on hieman hankaluuksia aiheuttava tekijä jopa täällä.

Perjantaina kävimme Accra Mall –nimisessä ostoskeskuksessa, jossa yleensäkin käymme ruokaa ostamassa. Paikasta löytyy myös pikaruokapaikkoja, elokuvateatteri, kodinkone- sekä vaateliikkeitä. Ja vähän muutakin. Joka tapauksessa, on turhaa väittää, että täällä ostostelu olisi rentouttavaa, kun ei se sitä ole Suomessakaan! Täällä on perjantain ostosreissu Prismaan verrattuna potenssiin paljon! Ruuhkasta nyt puhumattakaan. Odotan kyllä Suomeen palaamista, sillä moni ennen ärsyttänyt asia (kuten ”ruuhka”) ei tunnu enää missään. Mm. äiti, huom! Enää ei heru sympatioita. Tästä eteenpäin vastaan vain, että ”kuule silloin kun minä olin Ghanassa, niin...”

Lauantain vietin rentouttavasti kamraattien harjoittelupaikassa yhtä työpajaa vetäen. Luokka oli rauhallinen, rauhallisempi kuin omani, mutta päivä venyi pitkäksi. En myöskään tule koskaan tottumaan aikaisiin herätyksiin, joten aamut tulevat olemaan yhtä tuskaisia myös jatkossa.

Sunnuntaina suuntasimme parin tunnin matkan (n. 50km) päähän, luonnonpuisto Shai Hillsiin. Kuvia siitä tulossa myöhemmin! Savanni oli hämäävän vihreä; sadekausi oli juuri loppunut. Taapersimme ensin noin sata metriä, kun jo tapasimme kesyt apinat. Ne hakivat mielellään banaanin kädestä, toisin kuin villit lajitoverinsa, jotka juoksivat huutaen karkuun. Myös strutsi nähtiin – se oli pienessä aitauksessa. Todettakoon tähän väliin, että eksoottisella Hyvinkäällä oli komeammat strutsit.

Tämän jälkeen otimme taksin toiselle portille (7km päähän) ja lähdimme taivaltamaan ”3” kilometrin matkaa kallioille. Varjo painui lähes näkymättömiin jalkojemme alle auringon porottaessa niskaamme. Lämpöä oli vähintään +35’c, ja vettä aivan liian vähän...

Kallioiden jälkeen kuljimme ”150” metrin matkan paikalliselle Jylhäkalliolle, jonka päältä osa kuvista on napattu. Tämän ”150” metrin kuljimme siis heinikossa. Onneksi MustaMambaa kumppaneineen ei tullut vastaan. Ei tosin tullut muitakaan eläimiä, jos muutamaa matoa ei laskettu. Ääni kuului, mitään ei näkynyt.

Mutta tosiaan, kiven jälkeen raahauduimme takaisin tielle odottamaan paluukyytiä. Lopulta yksityisauto otti meidät kyytiinsä ja pääsimme aloittamaan paluumatkan.

Nestetasapainoa haettiin seuraavat pari päivää.

Maanantai oli koulun vapaapäivä, ja tahdoimme Art Centeriin. Ja ruokakauppaan. 8h reissuun meni, emmekä siis koskaan päässeet Art Centeriin! Tämä on niin African Style, ettei se enää jaksa edes liikauttaa. Onhan tässä vielä 64 päivää aikaa! (Menimmekin ensin ruokakauppaan todetaksemme, ettei siellä ollut tarvitsemiamme tavaroita. Jouduimme lähtemään toiseen ruokakauppaan, ja siihenhän se päivä sitten menikin.)

// Emmi & Ellu

Ps. Kaiken tämän kirjoitin vihkooni harkkapäivän aikana. Että niin tärkeä päivä.

Unti Emmi (13.10.)

Emmi-täti täällä taas hei! On muuten hyvin raskasta, kun aina täditellään. Intissä rouviteltiin, mikä oli myös inhottavaa, mutta tädittely on ehkä pahempaa. Matamiksi (madame) kutsuminen vasta hupaisaa onkin, sillä en omasta mielestäni oikein sovi kuvaan. Näin minua kuitenkin koulussa kutsutaan. Emmi-täti on valmistanut hapankaalia ja makkaroita. (oli pakko laittaa, pahoittelen.)

Tämä Emmi-täti on mielenkiintoinen persoona, joka aiheuttaa suurta kaaosta pienessä luokkahuoneessa hyvin usein. Yleensä sen saa aikaan avaamalla penaalin, mutta myös läppärin vieminen kouluun toimii. Niin kävi tänään, kun ajattelin, että näyttäisin siltä kuvia Suomesta. Siinä tulisi samalla hyvin ilmi suomalaisia tapoja sekä kulttuuria. Miten muuten voisi muka selittää suomalaista mökkikulttuuria, kuin näyttämällä kuvia mökistä, grillistä, laiturista, vedestä sekä luonnosta? Saunavihdasta puhumattakaan.

Emmi-täti jätti kuitenkin kuvien näyttämisen, koska hän mieluummin hitleröi pieniä lapsosia matikan kokeilla. Kokeethan siis heitin omasta, pienestä päästäni; katsoi ensin vihkosta, mitä he ovat opiskelleet, ja tein sen pohjalta oman koepaperini. Mielenkiintoisena kulttuurijuttuna mainittakoon, että lapset taistelivat siitä, kuka saisi tehdä kokeen. Emmi-täti kun ei luottanut opettajan pitämien kokeiden tuloksiin, sillä opettaja ei valvo koehetkeä tietokoneensa näpyttelyltä. Näin ollen Emmi-täti otti aina kuusi oppilasta kerralla yhteen tyhjään luokkaan, antoi vartin aikaa ja pisti lapsoset töihin. Tulokset olivat mielenkiintoisia.

9 oppilasta ei ehtinyt koetta suorittaa, sillä yhdellä rysäyksellä luokkaan rymisti 20 oppilasta, ja minulla meni vartti, että sain ylimääräiset lähtemään. Siinä sai kirjaimellisesti tehdä töitä, ja rasittaa äänihuuliparkojaan. Nyt on kurkku hieman kipeä. Joka tapauksessa teetin 21 onnekkaalle testin, ja pidin myös huolen, ettei siinä huijattu. Ainakaan kovin pahasti. Kun maksimipisteet ovat 30, kuinka paljon oletatte enemmistön saaneen? Kyse on kuitenkin yksityiskoulusta, jonka kustannukset lienevät perheelle reilusti toista tuhatta euroa vuodessa. Per oppilas.

10,7.

Myönnettäköön, että tein muutaman soveltavan tehtävän. Mutta vain muutaman, loput olivat peruslaskuja, joita he tahkoavat joka ikinen päivä. Puolustuksekseni sanon, että perus kertotaululaskuissa (max. 12) keskiarvo oli 5,7. Koska kaikki tehtävät käsittelivät kertotauluja, ei koko kokeen tulos ole kovin hämmentävä. Jos ei osaa kertotauluja, ei voi osata niitä soveltaakaan.

Olin suunnitellut n. 4 oppilaan ryhmää, jossa harjoittelisimme matematiikkaa tarkemmin. Täällä ei opettaja nimittäin kiertele luokassa, eikä häneltä kysytä, jossei osata. Kun punakynä on heilunut, oppilas ottaa vihkonsa ja menee tekemään korjaukset. Kokeen tuloksen (sekä pienen havainnoinnin) perusteella voisin myös väittää, että kopioimaan oikeat vastaukset kaverilta. Tätä nimittäin tapahtuu. Oppilaat myös tulevat usein pyytämään, että näyttäisin heille oikeat vastaukset. Tätä tapahtuu myös kokeissa. Osa taas kopioi vastauksensa vihosta, johon olen korjaukset jo tehnyt.

Perjantai ja maanantai ovat koulussa vapaapäiviä (jakso vaihtuu), joten siirryn nyt viikonlopun viettoon. Tätä ei olisi uskonut kuulevansa minulta vielä alkuviikosta, mutta olisin mielelläni mennyt vielä huomenna harjoitteluun. Odotan innolla, että pääsen kasaamaan (aiempaa suuremman) porukan, ja vedättämään opettajaa aivan kunnolla. Olen ehkä optimisti, mutta ottaen huomioon opetuksen tämän hetken laadun sekä opettajan panostuksen, en koe olevani epärealistinen. Jos saan edes yhden oppilaista ymmärtämään matematiikkaa paremmin, voin jo nauraa opettajalle. Tosin teen sitä nytkin, salaisesti.

Muutenkin uskon, että monikaan oppilaista ei tarvitsisi kuin vähän kertausta sekä asiaan paneutumista, kun pääsisi jo takaisin mukaan. Opettajan puolustukseksi todettakoon kuitenkin, että luokka on todellakin suuri (30 oppilasta), ja lapset eivät ole rauhallisimmasta päästä. Todettakoon nyt vielä sekin, että opettajalle on määritelty kalenteriin joka päivälle tarkasti, mitä silloin kuuluu opettaa. Paha siinä on kai pysähtyä todetakseen, että luokasta vain muutama oppilas pysyy enää kärryillä. Paikallinen opetussuunnitelma ei todellakaan jätä tilaa mielikuvitukselle.

Onneksi se ei koske minua.

// Emmi & Ellu

Ps. Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia on koukuttanut minut täysin. Palataan asiaan.

Pps. Tämänpäiväisen keskustelun äitini kanssa perusteella huomasin, etten saa kaikkia tekstiviestejä. Ainakaan reaaliajassa. Eräällä nimeltä mainitsemattomalla Matleena Koskelaisella oli kuulemma viesti matkannut tänne viikon. Joten jos vastausta ei piakkoin kuulu, kannattaa antaa äänimerkki. Soittelen sitten sinnepäin.

Ppps. Pakko nyt vielä mainita, että huoneessamme oli tänään iso hämähäkki. Ei siis vielä Ghanan mittapuulla, mutta Suomen mittapuulla kylläkin. Jalkoineen sellainen liki kämmenen kokoinen. Onneksi eräs nimeltä mainitsematon Tomi Ryttylästä ajoi hämähäkin ulkomaailmaan.

Pppps. Pidin matikan kokeet tänään koko iloiselle perheellemme. Tulokset puhuvat puolestaan; kertotaulun osaavat ihmiset suorittivat kokeen parhaimmillaan 2 minuuttiin ja 11 sekuntiin. Virheettömästi. (Tosin taidan asua matikkaihmisten kanssa. Itse en suoriutuisi varmasti niin nopeasti, vaikka tiedän vastauksetkin.)

Ppppps. Nyt oikeasti nukkumaan. Tai siis lukemaan. Heippa.