Henkilövahinkoja

Aloitetaan kevyesti.

Kävimme tänään Bojo Beachilla. Paikka oli mukava, eikä matkoihin mennyt kuin pari tuntia sivu. Sisäänpääsy oli 6 cediä (n. 3e), mutta paikka oli vartioitui mikä on meille obroneille (valkoisille) tärkeää. Vartioimattomilla rannoilla ryöstäjät iskevät pahemmin kuin parvi hyttysiä allekirjoittaneen kimppuun.

Koko päivän aikana aurinko paistoi noin viisi minuuttia. Oli tuulista, ja aallokko oli kovaa. En kylläkään mennyt mereen, mutta mainitsinpahan nyt vain. Rannalla vietimme aikaa yhteensä nelisen tuntia.

Tätä kirjoittaessani eräs nimeltä mainitsematon Jenna Koivisto laittaa after sunia kirkuvan punaiseen selkääni. Melkein polttelee. Selän lisäksi poltin rintani, etureiteni sekä epämääräisiä laikkuja käsistäni sekä sääristäni. Nukun ensi yön varmaan päälläni. Ehkä tämä vielä tästä rusketukseksi muuttuu. Tai sitten ei. Suojakerroin 50 ei ole täysin aukoton.

Sitten ikävämpää asiaa tämän maan vääryyksistä, ja nyt sairaanhoitajat huomio. Eilen (perjantaina) kaverimme sai kuulla, että hänen jalkapallojoukkueensa 12-vuotias poika oli joutunut onnettomuuteen, jossa hänen reisiluunsa oli katkennut. Ei murtunut, katkennut. Auto tietenkin pakeni paikalta; täällä yliajaja voi saada hyvin pitkän tuomion, tai sitten oikeuden annetaan tapahtua paikan päällä. Siinä ei sakoilla tai selkäsaunalla selviä.

Tällä hetkellä poika on Military Hospitalissa, jonne hänet vietiin, kun muualla ei kuulemma enää kahdeksan aikaan illalla työskennelty. Pojan perheen isä on työtön, ja äiti myy autojen seassa pussivettä. Sen verran he ovat saaneet kuitenkin kasaan, että saivat maksettua röntgenkuvat. Rikkihän se jalka nyt on. Ja sen jälkeen ei ole tehty mitään.

Viimeisin tilannepäivitys on se, että pojalle annetaan buranaa kipuun. Ennen kuin lääkärille länttää käteen 300 cediä (n. 150e), ei poikaan kosketa millään muulla tavoin. Ja sitten kun rahat saadaan kokoon, lääkärit laittavat jalan johonkin koneeseen, joka vetää luun paikoilleen. Ei hyvältä kuulosta edes näin sosionomin koulutuksella. Puhumattakaan, ettei jalalle ole tehty viimeisen 24h aikana yhtään mitään. Eikä tiedetä tehdäänkö jatkossakaan, sillä kyse on perheestä, jolle jo 50 pesewuan (n. 25 sentin) kouluruoka pojalle voi olla liian suuri menoerä.

Afrikkalaisesta mentaliteetista muuten kertoo se, kuinka perhe asiaan suhtautuu. Poika istuu sairaalan sängyssä, jossa ei ole edes petivaatteita, ja nappailee silloin tällöin buranaa. Perhe toteaa, että tämä oli Allahin tahto, ja näin kuului tapahtua. He tyytyvät siihen, ettei heillä ole laittaa 300 cediä pojan jalan kuntouttamiseen, ja mitäpä siitä mitään sen suurempaa stressiä ottamaan. Varmasti perhe on huolissaan, en minä sillä, mutta verrattuna siihen, millaisen reaktion vastaava tapaturma suomalaisessa perheessä ja lähipiirissä aiheuttaisi, täällä asiat otetaan varsin tyynesti vastaan. Käsittämättömällä tavalla, sanoisin jopa.

Maailma on paha paikka.

// Emmi & Ellu