a secret beef

Eksyin sitten eräänä kauniina päivänä Pekingiin, mutta kerrottakoot mielenkiintoisimmat asiat ensimmäisenä: koneen vaihto tapahtui Kööpenhaminassa, jossa oli Bülown lakukauppa.

Toisin kuin Bülown kaupassa, Kiinassa ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista syödä, kuin olisi voinut kuvitella. Sitä ajatteli pienessä vaaleassa päässään, että toki nyt Pekingin kokoisesta kyläpahasesta aina löytyy ravintoloita sekä katukeittiöitä, joista saa apetta, mutta itse osaa tehdä asioista kaikkein vaikeinta!

Puikoilla syömistä oli tullut sentään harrastettua jo kotimaan kamaralla sushin merkeissä, joten se ei enää aiheuttanut harmaita hiuksia. Mitä nyt hienossa ravintolassa puikko lensi kädestä, jolloin tarjoilija huomaavaisesti kiikutti minulle pikavauhtia haarukan (jota en kuitenkaan käyttänyt, joku raja sentään). Erityisesti riisin syöminen keppien kanssa oli toki sangen hidasta puuhaa, joten tuli pohdittua, pitäisikö kotonakin alkaa makaronilaatikkoa pistämään ääntä kohti kepeillä, niin kerrankin tulisi syötyä hitaasti? (Tosin kuka edes haluaa syödä makaronilaatikkoa näiden ruokien jälkeen..?) Ajasta puheen ollen joissakin ravintoloissa pöytään tuotiin ruoan mukana tiimalasi, tämän käyttötarkoitus jäi kuitenkin mysteeriksi. Seuraavana mysteerinä mainittakoon huppu, joka laitetaan tuolin selkänojalle jätetyn takin/laukun suojaksi. Ehkäiseeköhän se varkauksia tai likaantumista tai kenties molempia, jäi arvailujen varaan. Nämä pääsevät tosin vain perintöprinsessasijalle tässä kilpailussa, sillä oudoin havainto oli se, että joka pöydässä yksi penkki oli pultattu kiinni lattiaan. Toki jos käy varkaita, jää sitten ainakin joku paikka, missä asiakkaat voivat istua. Niin sen täytyy olla.

Ihmisenä, joka käyttää työkseen vaihtoehtoisia kommunikointimenetelmiä, olen aika pettynyt suoritukseeni. Koska kyseessä on maa, jossa ruokalistalla ei ole hyvässä lykyssä ainoatakaan länsimaalaista kirjainta (ja vaikka olisikin, ne eivät välttämättä silti kerro mitään kyseisestä annoksesta, toim. huom.), olisi voinut olla kaukaa viisas ja läheltä niin himputin hyvännäköinen, että olisi tulostanut mukaansa kuvia esim. Papunetin kuvatyökalulla. Olisi helpottanut huomattavasti meinaan asiaa, että olisi voinut näyttää esim. riisin ja kanan kuvaa tarjoilijalle, niin olisi varmasti ollut yhteinen ymmärrys siitä, mitä lautaselle lopulta päätyy! Tässä kohtaa tunnustettakoon, että olimme todella tylsiä, emmekä ottaneet sitten riskejä ruoan suhteen. Paitsi erään "mä tulin tänne bailaan" illan jälkeen, kun ostimme lihavartaita erään iloisen mummon ruokakärrystä kotimatkalla, ja totesimme seuraavana aamuna, että itse asiassa olemme onnellisempia, jos emme pohdi, mikä eläin oli kyseiseen vartaaseen seivästetty. Kuvista mainittakoon vielä sen verran, että kun sairastuin flunssaan ja menin pahan kurkkukivun takia apteekkiin, siellä sain näyttää kuvasta, mikä on ongelma, ja sain siihen lääkkeen. Siinä se. Ei turhia "miten menee" small talkeja tai edes kysymystä, mikä vaivaa. Näytä kuvaa ja saat paketin käteen. Suomalainen tykkää!

Tarinan opetus: ota itsellesi jotain kuvia mukaan, jos haluat pelata varman päälle.

//Emmi